“En tee yhteistyötä kumppanien kanssa, joilla ei ole arvopohjaa.” – Mikä saa sinut liekehtimään, Helena Kastikainen

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Bonfiren henkilökuvasarja esittelee pintaa syvemmältä Bonfiren bisnesvaikuttajia. Kuinka he ovat päätyneet omalle toimialalleen ja minkälaiset arvot ajavat heitä eteenpäin. Q&A-artikkeli antaa osviittaa heidän näkemyksistään, mutta syvemmälle pääset kuuntelemalla koko keskustelun podcastina. Tällä kertaa henkilötarinansa kertoo, juuri Helsingistä Nuorgamiin kävellyt, valmentaja ja kirjailija Helena Kastikainen.

Helena, miksi olet valinnut juuri oman toimialasi?

Olen ajelehtinut omalla urallani, mutta oleellista on ollut aina kiinnostus eri asioita kohtaan. Nousin 23-vuotiaana Suomen nuorimmaksi tavaratalojohtajaksi. Huomasin jo tuolloin, että keskusteluni johtoryhmän kanssa olivat pitkälti valmentamista. Rakastan dialogia ja sitä, että asioita voidaan katsoa eri näkökulmista käsin.

Löysin itsensä kehittämisen “scenen” parikymppisenä. Sen myötä olen tehnyt urallani isojakin harppauksia. Jossain vaiheessa huomasin päässeeni myös itse puhumaan seminaarilavoille, jolloin oivalsin, että juuri tätä haluan tehdä.

Minkälaisille arvoille perustat liiketoimintasi?

Minulle tärkeintä on hauskuus. Ilo on tärkeä osa minua ja koen, että se tunne kuuluu minulle. Tärkeää on myös, että pääsen kehittämään itseäni. Myös tietynlainen hyvyys on tärkeää, vaikka se saattaakin kuulostaa kornilta. En tee esimerkiksi yhteistyötä kumppanien kanssa, joilla ei ole minkäänlaista arvopohjaa. Ikävä kyllä, on olemassa paljon brändejä, joissa lyödään kuoret päälle, mutta taustalla ei ole minkäänlaista ajatusta, että annettaisiin asiakkaalle lisäarvoa.

Mitkä kaksi tapahtumaa elämässäsi ovat vaikuttaneet eniten siihen, kuka olet tänään?

Ensimmäinen on se, että olen ylipäätään löytänyt itseni kehittämisen riemun. Tulen työläisperheestä, jossa on aina hoputettu työelämään ja 37,5 tunnin työviikkoon. Minulla oli koulussa lähes kympin keskiarvo, mutta en koskaan ajatellut meneväni korkeakouluun opiskelemaan. Sitten 19-vuotiaana, kaupan kassalla työskennellessäni, eräs ihminen sanoi minulle “sä meet ihan hukkaan”. Tästä rohkaistuneena luin ensimmäisen self help -kirjan ja päädyin johonkin seminaariin. Ilman sitä keskustelua olisin yhä jossain mopin varressa, vaikka eihän siinäkään mitään pahaa olisi. Löysin kuitenkin itseopiskelun ja tein siitä oman juttuni.

Myös ne elämäntilanteet, joissa kuolema on ollut läsnä, ovat tuoneet kontrastia. Niistä hetkistä saa paljon perspektiiviä. Lähipiirissä sattuneet onnettomuudet ovat järisyttäneet ja laittaneet myös omia arvojani uudenlaisiin uomiin.

Kuka on ollut tärkein suunnannäyttäjäsi? Miksi juuri hän?

Tuntuisi epäreilulta nimetä ainoastaan yksi henkilö. Minulla on ollut paljon erilaisia mentoreita, jonka lisäksi olen inspiroitunut monen muun ihmisen esimerkistä etäältä. Nuorempana pääsin erääseen yrittäjäporukkaan mukaan. Heidän esimerkkinsä ja kannustus merkitsivät minulle paljon. Silloin tapasin ensimmäistä kertaa ihmisiä, joilla on “no problem” -asenne. Ensisijaisesti puhuttiin ideoista, eikä juoruiltu muista ihmisistä.

Koska koit epäonnistuneesi siten, että epäilit nousetko enää?

Minulla oli ennen kova tarve todistella itseäni. Olen tehnyt seitsemän päivää kestävää työviikkoa ja työskennellyt 12-14 tuntia päivässä. Se ajoi minut rankkaan uupumukseen, joka syveni vaikeaksi masennukseksi. Koin valtavaa epäonnistumista ja häpeää, sekä uran näkökulmasta, mutta myös ihmisenä. Sitä kesti puolitoista vuotta. Silloin kävin niin pimeissä ja pelottavissa paikoissa, etten nähnyt tulevaisuutta tai sitä, että sieltä nousisin. Henkisen kamppailun lisäksi oli talouteen liittyviä kamppailuja. Siinä kohti menetin niin täydellisesti kontrollin omaan elämääni, että tänä päivänä uskon selviäväni kaikesta.

Mikä yksittäinen hetki tuntui siltä, ettei mikään pysäyttäisi sinua?

Niitä on kaksi. Ensimmäinen on se, kun menin ensimmäistä kertaa omaan kulmahuoneeseeni ollessani tavaratalojohtaja. Katsoin ympärilleni ja totesin itselleni “ei hitto, sä teit sen”. Aiemmin siivosin toimistohuoneita ja mietin, ketkä työskentelevät niissä. Sitten yhtäkkiä huomasin itse olevani siinä.

Toinen hetki oli kun hain Diili-ohjelmaan vuonna 2018. Tuntui että tarvitsin sen kokemuksen. Kun pääsin mukaan koin, että muut kilpailijat lähtevät etumatkalta, olihan takanani puolentoista vuoden masennusjakso. Diili oli kokemuksena sellainen, joka antoi itselleni tunteen, että kyllä minusta johonkin vielä on.

Kun katsot taaksepäin, onko jotain mitä tekisit toisin?

Menisin pitämään karskin puhuttelun nuorelle itselleni ja sanoisin, että ajattele isommin ja nopeammin, äläkä missään nimessä yritä tehdä kaikkea täydellisesti.

Ennusta yksi skenaario tulevaisuudesta toimialallasi?

Toivon ainakin, että valmentamista aletaan pitämään kilpailuetuna. Valmentajana toivon itse, että aineettomuutta alettaisiin kaupallistaa enemmän.

Mikä saa sinut liekehtimään?

Ideat. Sytyn valtavasti siitä, jos joku yksittäinen henkilö näkee vision itselleen. Rakastan ihmisten tarinoita. Ne saavat minut liekehtimään.

 

Teksti: Harri-Pekka Pietikäinen

Jaa

Vaikuttajasta

Bonfire

Jätä kommentti