Johdettavista tärkein olet sinä itse!

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Kysyimme taannoin Bonfire.fi-bisnesmedian strategiatyön yhteydessä, mistä eri aihepiireistä lukijamme toivovat tuotettavan sisältöä. Teema johtaminen resonoi eniten. Sitä saa mitä tilaa! Lukuisat eri bisnesvaikuttajat ovat kantaneet kortensa kekoon ja ottaneet osaa johtajuuskeskusteluun, joka on viime viikkojen poikkeustilan myötä lisännyt kierroksia. 

Kuinka ihmistä tulee johtaa kriisitilanteessa?

Mitä on arvojen mukainen johtaminen?

Minkälaista on hyvä johtamisviestintä?

Hämmästyttävän paljon vähemmälle ovat jääneet havainnot siitä, kuinka itsensä johtamisen rimaa on salakavalasti nostettu monta pykälää. 

Yhtenäistä havaintoa on vaikea laatia, mutta lähes jokaisella meistä oma arki ja turvalliset rutiinit ovat, enemmän tai vähemmän, muuttuneet. Samoin myös itsensä johtamisen vaateet.

ARJEN LAADUN HALLINTA 

Olen monin tavoin onnellisessa asemassa. Minulla on mahdollisuus tehdä työni etänä, jonka lisäksi hoidan osan ajasta ekaluokkalaisen (koti)koulunkäyntiä. Pomoni tukee minua ja ympärillä oleva tiimi on toisiaan kannustava ja empaattinen.

Pidän itseäni keskivertoa parempana itsensä johtajana (kukapa meistä ei), mutta huomaan jääneeni nalkkiin housut kintuissa. Kun menemisiä on rajoitettu rutkasti, kohdistuvat kalenteritapahtumat lähinnä omaan kotiin ja sen lähimaastoon. Tällöin korostuvat myös pienemmät arjessa tehtävät valinnat. 

Omat työpäiväni alkavat aamukahvi kourassa ja venyvät salakavalasti iltaan saakka. Lounastauot hoituvat useimmiten läppärin ääressä ja päivät rytmittyvät siten, että töiden ja reality-ohjelmien (tai Netflixin) väliin mahtuu tarpeeksi ulkoilua. Tiedän nykyään melko hyvin sen, mitä Temptation Island Suomi -ohjelmassa tapahtuu. 

Vielä muutama kuukausi sitten minulla oli töiden ohessa ohjattuja liikuntaharrastuksia ja luin iltaisin sängyssä ihan oikeita kirjoja.

Poikani tekee koulusta annetut tehtävät puolessa tunnissa, jonka jälkeen kyselee vartin välein, mitä hän voisi tehdä. Oma keskittymiseni herpaantuu jatkuvasti ja hajoaa sirpaleiksi, joita poimin ja järjestelen niin pitkään, kunnes selän jomotus ilmoittaa, että työpäivän tulee päättyä (tai ainakin siirtyä hetkellisesti sohvalle). Tässä vaiheessa poika kinuaa yleensä muistipelin pelaamista. Kahdeksanvuotiaan kanssa muistikapasiteetilla mitteleminen tuntuu, kuin kiihdyttäisi isoisän ladalla uunituoretta ferraria vastaan.

Myös ruokailutottumukseni ovat muuttuneet. Pidän itseäni keskivertoa parempana kotikokkina (todennäköisesti jälleen yksi harha), mutta en muista koskaan aikuisiällä syöneeni yhtä kokonaisvaltaisen epäterveellisesti, kuin viime viikkoina. Ruoasta on tullut lähinnä vain lähde energialle. Itsensä huijaaminen kulminoituu siihen, että ruoka lämpiää mikron sijaan uunissa. Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi minkälaista ravintoa kohdallani tulisi suosia vaan siitä, ettei sisäinen johtajani hoida omia velvollisuuksiaan. 

Muistelen kaiholla työpaikkaruokaloita ja lounasravintoloita. Runsasta salaattipöytää ja työkavereiden kanssa höpöttelyä. Ne kaikki tarjottiin ikään kuin ulkoapäin.  

ITSENSÄ UUDELLEEN OHJELMOIMINEN

Vaikka huomaan oman itseni johtamisessa omat ajankuvahaasteensa, huomaan myös positiivisia muutoksia – rakennuspalikoita. 

Olen viettänyt paljon aikaa luonnossa. En ole koskaan karsastanut metsässä liikkumista, päinvastoin. Viime viikkojen aikana tuntuu kuitenkin, että oma luontoyhteys on saanut uudenlaista syvyyttä. Se tuntuu voimavarana, jonka huomaan lisäävän levollisuutta ja itsevarmuutta. Samoin kuin vaikkapa kirjan lukeminen kahvikupin ääressä. Tiedän näiden asioiden tekevän itselleni hyvää, mutta olen unohtanut priorisoida niihin. 

Huomaan myös antavani tietoista aikaa ajattelulle. Nyt kun jatkuva harrastusten, tapaamisten ja kalenterikohinan muodostama ärsyketulva on tukahdutettu, löytyy tilaa tietoiselle pohtimiselle. Omalla kohdallani se tuntuu, kirkkaiden meditaationäkymien sijaan, päänsisäisen sekamelskan tulkitsemista. 

Aurinkokuningas Juhani “Tami” Tamminen totesi joskus, että jos päiväsi on mennyt putkeen, istu alas, ota kuppi kahvia ja kysy itseltäsi “miksi”. Jos päivä sen sijaan on valunut reisille, istu alas, ota kuppi kahvia ja kysy itseltäsi “miksi, miksi”. Kauan eläköön, Don Tami! 

Ja jotta jääkiekkoaiheiset vertailut eivät nojaisi pelkästään Tamin harteille, niin muistanpa myös keskustelleeni viime vuonna jääkiekkolegenda ja -valmentaja Ville Niemisen kanssa joukkueen rakentumisen evoluutiosta. Hän totesi seuraavaa:

Ensin mennään leirinuotiolle ja istutaan alas. Sen jälkeen päätetään kukin kohdallamme, että kusemmeko nuotioon vai lisäämmekö sinne puita. Vasta tämän jälkeen lähdetään pohtimaan sitä, miten itse peliä pelataan.

LÄSNÄOLON VOIMA

Olen aina pitänyt itseäni myös melko hyvänä isänä (ilman, että olen edes avannut itselleni tuota termiä). Huomaan kuitenkin, että olen nyt pakotettu lähentymään lasteni kanssa. Mitä ihmettä? Luulin jo lähtökohtaisesti olevani läheinen ja aina käytettävissä. Olenko ollut väärässä?

Iskä, miks sä koko ajan teet työjuttuja tai selaat puhelinta, kun mä puhun sulle? Eiks sun pitäis kuunnella, kun mulla on sulle asiaa?

Äskeinen sitaatti on ote tosielämästä, minun elämästäni. Läsnäolo ottaa hitaasti ja epävarmasti niskalenkkiä turhakkeista, mutta ottaa silti. Mitään Brady Bunch -arkea meillä ei vietetä, mutta on hämmentävää huomata, kuinka sivustaseuraajan rooliin omien lasten kasvun havainnomisessa on omaehtoisesti jäänyt. Kun kalenteri on sanellut säännöt, myös oma paahtaminen on tuntunut perustellulta.

Hyvä johtaja tunnistaa kuitenkin ne pienet hetket, joihin tulee priorisoida. Omat lapseni ovat tärkeimpiä päivittäisiä mentoreitani siinä. 

Ehken siis olekaan niin kova jätkä, oman elämäni johtava sankari, kuin mitä vuosikausia bisneskirjallisuutta tankatessa luulin olevani.

Kun avaan silmäni ja pohdin, havainnoin tässä(kin) elämäntilanteessa asioita, jotka ruokkivat omaa jaksamistani ja toimivat samalla rakennuspalikoina omalle kehittymiselle silloinkin, kun ympäristön luomat mahdollisuudet ovat rajallisia. Siinä on hedelmällistä maaperää johtamiselle, itsensä johtamiselle!

Helpoissa ja houkuttelevissa ratkaisuissa piilee usein ansa. Laastarin tavoin ne antavat vain lyhytaikaisen puudutuksen, mutta samalla nakertavat olemassa olevaa kapasiteettia. Juuri sitä, mitä mm. niiden bisneskirjojen ja lukuisten merkityksellisten keskusteluiden kautta olen itselleni rakentanut. 

Minulla ei ole johdettavanani suurta sotajoukkoa tai edes pientä start up-yritystä, mutta jotain itselleni sitäkin oleellisempaa: oma itseni. Siinä johtamisessa on upeaa huomata tapahtuvan kehitystä. Se kehitys (jos jokin) perustuu kaksisuuntaiseen kommunikaatioon. 

 

Jaa

Vaikuttajasta

Harri-Pekka Pietikäinen

päätoimittaja
Bonfire.fi -bisnesmedia

Jätä kommentti