Kipu ja epämukavuus ovat välttämättömiä, osa 1 – Pumpulinpehmoisesta lapsuudesta kohti aikuisiän murheita

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Olen tilintarkastaja ja lakeja lukeva asiantuntija. Et ehkä pysty samaistumaan ammattiini, mutta meillä saattaa olla yllättävän paljon yhteistä. Meillä jokaisella on historiamme, johon kuuluu osana myös kipua ja murheita. Vastoinkäymiset muokkaavat meitä ihmisinä ja auttavat näkemään sen, mikä elämässä on tärkeää.

Toisilla meistä on parempi resilenssi, eli kyky sopeutua odottamattomiin muutoksiin. Kyky kohdata tuskaa, kipua tai epämukavuutta ei kuitenkaan ole geeneihin koodattua, vaan sinnikkyyttä ja suhtautumista vastoinkäymisiin voi opetella vielä aikuisiälläkin.

Pumpulinpehmoinen lapsuus

Minulla oli ihana lapsuus. Turvallinen koti mukavalla vehreällä asuinalueella. Aikuisiän parhaimmat ystäväni ovat juuri heitä, joihin tutustuin tarha- ja ala-asteikäisenä. Minua on siunattu rakkaudella ja huolenpidolla.

Lapsuuteni ei kuitenkaan antanut vihiä siitä, mitä aikuiselämä voisi tuoda mukanaan.

Äitiys toi mukanaan uuden pelkokertoimen

Olen kolmen lapsen äiti, mutta myös yhden pienen enkelipojan äiti. Menetettyäni enkelipojan itkin viikkotolkulla ja kaksi pientä lastani ihmetteli, mikä äidille tuli. Tein enkelipojalle pienen muistokirjan. Kahlasin kaikki netin vertaistukiryhmät ja puhuin läheisteni kanssa, kunnes kaikki oli sanottu.

Siirryin katsomaan tulevaan ja pian sisälläni kasvoi uusi ihmisalku. Valitettavasti tämäkin raskaus oli huolen varjostama. Tällä pienokaisella oli rytmihäiriöitä ja ylimääräinen keuhkolohko. Kun hänet onnistuneesti leikattiin vuoden ikäisenä, pystyin vihdoin hengittämään syvään. Mustat pilvet väistyivät erittäin iloisen ja sosiaalisen pojan elämästä. Minulle kolmas lapsi oli täydellinen korvaus menetyksestäni.

Tiedän, että näin oli tarkoitettu käyvän. Kokemukseni vahvisti uskoani siihen, että kivun läpi on jaksettava tarpoa. Jokaiselle tapahtumalle on jokin syy. Elämälle on annettava uusi mahdollisuus.

Kun kuolema käy koputtelemassa ovella

Näinä vuosina olen käsitellyt myös toisenlaista vahvaa pelkoa, kuolemaa. Vanhempieni terveyshuolet ovat ahdistaneet useasti. Sain elämäni ensimmäisen, ja toistaiseksi ainoan, paniikkikohtauksen, kun kuulin toiseen vanhempaani liittyvistä tutkimustuloksista. Noiden sekuntien aikana tunsin, että elämäni perusta lakkasi olemasta. Vanhempani ovat henkinen turvasatama, johon purjehdin säännöllisesti, vielä 38-vuotiaanakin.

Menettäminen ja menettämisen pelko ovat voimia, joilla on pysyvä ote minusta. Edelleen pelkään, mutta en päivittäin. Nykyään ajattelen jopa, kuinka ”tänään minulla on hyvin asiat”. Arvostan sitä, ettei mitään ikävää ole tiedossa.

Raskaat vuodet äitinä ja yrittäjänä

Pienlapsivuosiin osui myös tiukka uravaihe ja oman yrityksen pyörittäminen. Perheemme tulot olivat paikoitellen niin tiukoilla, ettei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin antaa itsestä 200% töissä ja vapaa-ajalla. Jälkikäteen olen ihmetellyt, etten saanut burnoutia ja pysyin koossa pienilläkin yöunilla. Muistan iltaisin hymyilleeni onnesta, kun sain laitettua lapseni nukkumaan ja kaivauduin peittoni alle.

Taakse jääneet vuodet opettivat, että minun olisi pitänyt aktiivisemmin etsiä apua perheen ulkopuolelta. Käyttää palveluita, jotka olisivat vähentäneet kodinhoidollista taakkaa ja mahdollistaneet latautumishetkiä myös itselleni.

Jälkiviisaana myös ymmärrän, että arjen tiivis tahti näinä vuosina siirsi monia ongelmia eteenpäin. Kadotin yhteyden itseeni ja luovuin asioista, jotka olivat minulle tärkeitä. Laitoin äitiyden ja yrittäjyyden oman hyvinvointini ja parisuhteen edelle. Kommunikaation tilalle tuli hiljaisuus ja luovuttamismieliala. Sen sijaan, että olisin aktiivisesti hakenut ratkaisuja perheen sisäisiin haasteisiin, keskityin selviämään päivästä toiseen. 

En kuitenkaan kadu valintoja, yrittäjyyttä tai kolmea lasta. Tekisin kaiken uudestaan, minähän selvisin niistä. Nämä ”hullut vuodet” auttoivat minua arvostamaan tasapainoa, autetuksi tulemista ja auttamista sekä sitä, että on omaa vapaa-aikaa. Opin myös, ettei koskaan saisi olla liian kiire pysähtyä.

Epämukavat asiat kannattaa kohdata heti, ennen kuin ne kasvavat korkoa korolle. Osaan nykyään pyytää ja vastaanottaa apua. En halua pärjätä yksin, tuntuu hyvältä olla riippuvainen muista ihmisistä.

Kun rakkaus katosi ja ydinperhe hajosi

Tulen surulliseksi kun lapseni välillä kysyvät, miksi isä ei voi asua samassa kodissa. Oli suuri unelmani antaa perhe-elämälle kaikkeni ja lapsilleni se ehyt perhe, minkä itsekin sain kokea lapsuudessa. Ydinperheen hajoamisessa romuttui hieman pinnallisempikin unelma: unelma sormuksesta, häistä ja avioliitosta. Vaikka ero oli ainoa mahdollinen ratkaisu solmussa olevaan tilanteeseen, suren ettei rinnallani ole elämänkumppania, jonka kanssa vanheta.

Eroa olen käsitellyt monella tapaa. Itkemällä ämpärillisen kyyneitä ja vuodattamalla päiväkirjat täyteen ”epäoikeudenmukaista” elämääni. Olen haastanut itseäni urheilulla ja kokeilemalla asioita, jotka saavat adrenaliinin virtaamaan. Luen kirjallisuutta, joka koskettaa ja antaa uusia näkökulmia elämääni. Olen puhunut satoja tunteja ystävieni kanssa. Potenut vihaa, katkeruutta, surua – mustan kaikkia sävyjä.

Välillä kyseenalaistan itseäni. Ovatko tunteeni perusteltuja? Liioittelenko tai takerrunko niihin liikaa? Uskon siihen, että on itsestä kiinni, jääkö vastoinkäymistensä vangitsi vai kääntääkö ikävät asiat uusiksi mahdollisuuksiksi. Kipu ja epämukavuus ovat välttämättömiä kokemuksia, kun kasvamme ihmisinä.

 

Tämä on ensimmäinen osa kaksiosaista artikkelisarjaani. Keskiviikkona 26.8. julkaistavassa, artikkelin toisessa osassa, kerron kymmenen oivallustani epämukavien kokemusten positiivisesta voimasta

Jaa

Vaikuttajasta

Paula Roima

Toimitusjohtaja, omistaja
KHT-tilintarkastaja Audimat Oy
#talous #modernijohtajuus
#inhimillinenpääoma

Kommentointi on suljettu