Kovassa liemessä keitetty – toiselta vaatiminen voi olla auttamista

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Tämä artikkeli on viimeinen osa kolmen artikkelin sarjaa, jonka keskiössä käsittelen oppimista. (Lue täältä sarjan ensimmäinen sekä toinen osa!) Olen valmistumisvaiheessa oleva tradenomiopiskelija, joten pyrin artikkeleissa peilaamaan myös ajatuksiani opiskelijana siitä, miltä opintojen päättyminen ja työelämään siirtyminen omin silmin vaikuttaa.

Ollakseni rehellinen tämä artikkeli olisi jäänyt kirjoittamatta, jollei avopuolisoni olisi minulta vaatinut kerta toisen jälkeen tämän kirjoittamista. ”Olet luvannut kolme artikkelia toimittaa, joten toimitat kolme artikkelia.”

Kyse ei ole siitä, että enkö olisi jo aikaisemmin yrittänyt kirjoittaa tämän artikkelisarjan viimeistä artikkelia. Olen kymmeniä kertoja istunut tietokoneen ääreen ja yrittänyt kirjoittaa. Olen jahdannut ajatusta, kuvainnollisesti ruoskinut itseäni ja yrittänyt löytää inspiraatiota muista artikkeleista ja kirjoista. Yksinkertaisesti en ole vain saanut itsestäni puristettua ulos julkaisukelpoista tekstiä.

Jokaisen idean kohdalla olen törmännyt umpikujaan. Olisin todennäköisesti luovuttanut, jos puolisoni olisi luovuttanut suhteeni. Toisinaan läpimurron tehdäksemme jokainen meistä tarvitsee ihmisen, joka vaatii meiltä sitä, että lunastamme täyden potentiaalimme, etenkin niinä hetkinä, kun usko omaan itseemme horjuu. Kuten sanotaan, jokaisen historian suurihmisen takana seisoo vielä suurempi ihminen. Yksin emme pitkälle pötki.

Valmistuin viime joulukuussa tradenomiksi ja kuukautta aikaisemmin aloitin tiimiesimiehen työt suuressa kiertotaloutta toteuttavassa yrityksessä. Lokakuussa aloitin tämän artikkelisarjan tarkoituksenani käsitellä oppimista sekä ajatuksiani siitä, miltä siirtymä opiskelijuudesta työelämään omin silmin vaikuttaa. Toisen artikkelin kirjoittamisesta on ehtinyt venähtämään kolme kuukautta, toisaalta olen sillä välin ehtinyt keräämään työelämän perspektiiviä tähän viimeiseen artikkeliin.

Kasvu kipuja

Kasvaminen on aina kivuliasta. Yritän tätä aina silloin tällöin itselleni töissä muistuttaa. Olen päässyt aloittamaan vauhdikkaasti opintojen jälkeisen työuran hyppäämällä mukaan muutosprosessiin, jonka läpivieminen vaatii myös minulta venymistä ja heittäytymistä täysillä mukaan tuntemattomaan. Vaikka näin kirjoitettuna tämä kuulostaa omissa korvissani mukavalta, ei se sitä aina arjessa ole.

Muutoksen keskellä epätoivo ja kaoottisuus saattavat ottaa hetkellisesti vallan. Näinä hetkinä olen yrittänyt katsoa riittävän kauas eteenpäin ja muistuttaa itseään siitä, että vielä tulevaisuudessa voin katsoa taaksepäin ja olla ylpeä siitä millaisesta koitoksesta selvisin. Taputtaa itseäni olkapäälle ja sanoa: good job Tommi.

Olen aikaisemmissa artikkeleissa yrittänyt tuoda esille ajatusta, että oppimisessa ja kasvamisessa on usein kyse siitä, että altistaa itsensä tilanteisiin, jotka siinä hetkessä tuntuvat pirun epämiellyttäviltä, mutta niiden hetkien kohtaaminen vie eteenpäin poikkeuksellisen nopeasti.

En osaa selittää miksi, mutta usein vaikuttaa kuitenkin siltä, että eteenpäin mennäkseen vastukset tärkeimpiin kysymyksiin löytyy paikoista, joihin vähiten haluaa katsoa. Erityisen totta tämä tuntuu olevan silloin, kun kysyy rakentavaa palautetta, jonka avulla voisi kehittyä. Palaute, joka ei satu lainkaan harvoin vie ollenkaan eteenpäin, mutta palaute, joka iskee suoraan vihlaisuna sisimpään, on usein arvokkain asia, johon voi tarttua kehittyäkseen.

Vaatiminen voi olla auttamista

Muistan hyvinkin syvästi reserviupseerikoulun kouluttajan. Muistan, kuinka olen juossut marraskuisena yönä puolustusasemiin kerta toisensa jälkeen rättiväsyneenä ylläni vain taisteluliivit ja kalsarit. (Olisi tämäkin ollut tositilanteessa vihollisen silmin melkoinen näky.) Opin noina päivinä sen, että selviän neljä vuorokautta pääosin pelkällä vedellä ja kenttäpastorin tarjoamalla pyhällä hengellä.

Mutta vielä paremmin muistan hetken nuotion äärellä, kun kouluttaja kysyi kurssin ollessa lopuillaan, että miksi hän on ollut niin ankara meitä kohtaan? Hän sanoi, että vuosien aikana hän on omin silmin nähnyt että, mitä enemmän hän oppilailta vaatii sitä ylpeämpiä he ovat itsestään kurssin päätteeksi.

Kouluttaja ymmärsi myös sen, että kun hän vie meidät äärirajoille pitää meillä olla myös aikaa palauta ennen seuraavaa koitosta. Stressi tekee meistä vahvempia, mutta vain jos meillä on mahdollisuus palauta siitä. Jokaisella on piste, kun stressi menee yli ja vahvistumisen sijaan allamme heiketä.

En liioin pidä hetkistä, kun joudun vaatimaan, enkä myöskään siitä, kun minulta vaaditaan asioita, joita en haluaisi tehdä. Uskon reserviupseerikurssin kouluttajan tavoin kuitenkin siihen, että vaatimatta jättäminen on usein pahin karhunpalvelus, jonka voimme tehdä, se on usein tulevaisuuden uhraamista tämän hetken edessä.

Etenkin sillon, kun jätämme vaatimatta jotain mihin tiedämme, että toinen pystyy. Vaatiminen ei ole pelkkää käskyttämistä se voi olla myös auttamista – motivaation tarjoamista siihen, että toinen ihminen löytää voimaa ylittää itsensä.

Itsensä ylittämisestä jää jälkeen usein muisto, jonka avulla seuraavan vaikeuden kykenee selättämään helpommin. Enkä tiedä voiko paljon parempaa palvelusta toiselle ihmiselle tarjota.

Loppusanoiksi tähän artikkelisarjaan voisin sanoa, että jos jotain voisimme oppia historiasta niin sen, että on elääksemme hyvää elämää tänään, on eilen pitänyt tehdä oikeita päätöksiä huolimatta siitä, kuinka vaikeita nämä päätökset ovat olleen. Ja tänään on huomisen eilinen.

Kirjoittanut: Tommi Hämäläinen

Jaa

Vaikuttajasta

Kommentointi on suljettu