Kun pelkää menettävänsä jotain, ymmärtää kirkkaammin mitä arvostaa – Mikä onkaan tärkeää isänpäivänä?

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Isänpäivän lähestyessä mieleeni tuli jo muutama vuosi sitten tapahtunut pieni, mutta herättävä kokemus, joka jätti minuun pysyvän jäljen.

Olimme olleet vaimoni kanssa rentouttavalla viikonloppumatkalla Berliinissä. Ollessamme jo matkalla kotiin, check-in tiskillä Berliinin lentokentällä, puhelimeni soi. ”Mitä kuuluu? Joko olette kotimatkalla?” äitini kysyi.

Vanhempani olivat olleet katsomassa poikiemme perään, kun olimme viikonlopun poissa. Olin näpertänyt heille kaksisivuisen excelin, jossa oli lähes minuuttiaikataululla aamusta iltaan, milloin, mihin ja mistä poikia piti kuljettaa harrastuksiin, peleihin, kaverisynttäreille ja muihin kissanristiäisiin. Tällä kertaa ei ollut kyse logistiikasta.

”Meillä on nyt pikku huoli, kun ei löydetä Kallea mistään”, äitini sanoi.

Kalle on veljeskatraamme nuorin, silloin vasta viisivuotias. ”Isäsi oli hakemassa poikia harjoituksista ja siivoilin keittiötä. Huomasin yllättävän hiljaisuuden ja Kallesta ei näkynyt jälkeäkään”, äiti lisäsi.
Isommat pojat ja isäni olivat jalkautuneet etsimään lähiseuduilta. Me soitimme kaikkien kavereiden vanhemmille. Johtolankoja ei ilmaantunut mistään. Poika oli ollut hukassa jo lähes kaksi tuntia.

Olimme jo lähtöportilla. Koneeseen kutsuttiin matkustajia sisään. Päässä risteili tuhat ajatusta. Pitäisikö soittaa poliisille? Voimmeko edes mennä lentokoneeseen, josta ei voi soittaa ja kertoa paikkoja, joista voisi vielä yrittää etsiä? Vai kiirehtiä kotiin niin pian kuin mahdollista? Vaikka Kalle oli vilkas ja kekseliäs poika, niin tämä ei ollut hänen tapaistaan.

Menimme koneeseen viimeisinä, ja saimme toruvia katseita muilta matkustajilta. Jatkoimme soittelua ympäriinsä. Lähikorttelimme kaikki nuoret miehet olivat jo etsimässä Kallea. Oli kulunut jo yli kaksi tuntia hänen häviämisestään.

Lentokone lähti liikkeelle kohti kiitorataa. Lentoemäntä huomautti sangen kipakasti, että puhelimet pitäisi viimeistään nyt sammuttaa. Juuri silloin, luojan kiitos, kännykän ruutuun vilahti vanhimman poikamme viesti, yksi parhaista koskaan: ”Kalle löytyi.”

Luojan kiitos, että saimme viestin ennen lentoa! Muuten lento olisi ollut pitkä ja piinallinen odotus
ennen kuin laskeutuisimme kotimaahan.

Kalle oli saanut synttärilahjaksi muutaman euron. Niinpä hän oli päättänyt lähteä ostoksille, karkkipussi mielessään. Kauppaan oli reilusti yli kilometrin kävelymatka. Luonnollisesti matkalla on tuon ikäiselle monenlaista ihmeteltävää, joten matka oli venynyt.

Tämä pieni, jälkeenpäin harmiton, välikohtaus laukaisi minussa kuitenkin syviä mietteitä, joita oli lennolla aikaa pyöritellä päässäni.

Kun pelkää menettävänsä jotain, ymmärtää kirkkaammin mitä arvostaa, ja mille asioille elämässä pitäisi suunnata enemmän parasta energiaansa.

Pohdin lennolla itseäni soimaten, että olinko sittenkään ollut tarpeeksi läsnä poikien kanssa, kun he olivat pieniä? Vai vaikka olin kyllä fyysisesti paikalla, mutta olinko silloinkaan oikeasti läsnä? Veikö työ minut mennessään ja selitin itselleni jotain typerää ”laatuajasta” ja lupauksista sitten ”joskus myöhemmin”? Määrittelikö elämääni sittenkin liikaa seuraava tärkeä asiakaspalaveri, kvartaalitavoitteeseen pääseminen ja tuloksenteko? Ja ennen kaikkea, selitinkö itselleni täyttä soopaa siitä, että jokainen tilanne juuri nyt sattui vaan olemaan poikkeustilanne, joka piti hoitaa, vai enkö huomannut, että se oli poikkeuksen sijaan minun uusi normaali?

Ymmärsin viestin. Tässä asiassa minulle ei tulisi toista mahdollisuutta. Lapseni ovat pieniä vain kerran.

Kaikille meille lienee melko helppoa määritellä tärkeimmät asiat elämässä. Siihen kuuluu yleensä sellaisia asioita kuten perhe, parisuhde, terveys, työ, harrastukset, ystävät, taloudellinen tasapaino ja vaikkapa vapaaehtoistyö, yleisemmät mainitakseni, ja jotakuinkin tuossa järjestyksessä. Jos kysymys kuuluisikin, että kuinka paljon annamme itsestämme parasta energiaamme, parhaat puolemme, näille samoille asioille, järjestys ei enää olisi lainkaan sama.

Suurin osa meistä elää jatkuvassa ristiriidassa, kaoottisesti kiihtyvässä elämänpyörässä, jossa lopputuloksena sisintämme kalvaa orastava huono omatunto. Jos omat arvot ja päivittäinen tekeminen ovat ristiriidassa, on vaikeaa tuntea elävänsä haluamaansa elämää.

Kysyy keneltä tahansa paljon matkustavalta perheelliseltä yritysjohtajalta, kumpi on tärkeämpää, lentoyhtiön platinakortti vai oma perhe, ja uskon jokaisen vastaavan silmiä räpäyttämättä, että oma perhe, totta kai. Mutta kumpaan he käyttävät enemmän parasta, jakamatonta energiaansa: asioihin, joilla pysyy johtajan pallilla ja platinakerhossa vai asioihin, joilla perheen tavallinen arki maistuisi paremmalle? Ikävä kyllä ensimmäinen, vaativa työ, saa useimmiten käyttöönsä sen parhaan version ihmisestä, isästä tai äidistä, ja usein perhe vain sen mitä on jäljellä. Kyse ei ole ajasta, jossa määreenä ovat tunnit ja vuorokaudet perheen tai jonkun muun itselleen tärkeän ihmisen kanssa, vaan kyvystä olla parhaimmillaan, läsnä, itselleen merkittävän asian ja ihmisten äärellä.

Huomasin lennon laskeuduttua, etten ollutkaan enää kovin ylpeä omasta lentoyhtiön kultapossukerhon jäsenyydestäni.

Isänpäivä ei ole vain kerran vuodessa, vaan se on meillä kaikilla iseillä ihan joka ikinen päivä – myös kaikkina ihan tavallisina marraskuisina arkipäivinä.

Jaa

Vaikuttajasta


liiketoimintajohtaja
Aava Virta
#johtajuus #strategia
#hyvinvointi #kulttuuri

Petterin suuri intohimo on ihmisen potentiaalin johtaminen, joko organisaation johtamisen tai itsensä johtamisen näkökulmasta. Hän yhdistää tuoreella tavalla yrityksen johtamisen, motivaation ja työssä jaksamisen sekä energisyyden. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat vuorovaikutustaidot ja kyky inspiroida ihmisiä. Petterillä on pitkä ja menestyksellinen ura toimitusjohtajana, ja sen lisäksi hän on valmentanut tuhansia yritysjohtaja ja esimiehiä sekä huippu-urheilijoita, Suomen mestareista olympiavoittajiin, niin Suomessa kuin maailmallakin.

Jätä kommentti