Kun pöhinä muuttuu pihinäksi – kiihtyvä draivi ja jatkuva reagointi uuvuttavat salakavalasti

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Pöhiseekö vai pihiseekö? Tunnistatko eron?

Työterveyspalveluja tarjoavan Heltin julkaisemassa datassa käy ilmi, että mielenterveyteen liittyvät poissaolot ovat nousseet merkittävimmäksi sairaspoissaolon syyksi. Vaikka kyseessä on vain yksittäisen toimijan ulostulo, näkymä lienee isossa kuvassa samanlainen.

Äkkiseltään voisi luulla, että tämän myötä ympärillämme vaeltaa viittä vaille romahduksen ja uupumuksen partaalla olevia ihmisraunioita. Näin ei kuitenkaan ole, ainakaan silmämääräisesti. Ennemminkin vaikuttaa, että suurimmalla osalla riittää pöhinää. Erilaiset menestystarinat kirjoittavat toinen toisiaan. Kuten vuosien takainen kollegani toistuvasti vastasi, ”bisnestä, bisnestä”, kysyessäni mitä hänelle kuuluu.

Kiire ja multitaskaaminen trendaavat

Monet toimijat pähkäilevät juuri nyt, kuinka yhteiskunta voisi tehokkaammin mukautua modernin työelämän vauhtiin ja tukea sen jatkumista. Tuskin kukaan olettaa, että jarruttamisesta tai edes hidastamisesta tulee työelämän uusi trendi. Välillä siitä puhutaan ja aavistuksen jopa unelmoidaan, mutta sitten taas pöhistään. Moottoritie on kuuma! Heltin dataa silmäillessä, seuraavat mutkat hirvittävät. Meneekö pitkäksi?

Erään sosiaalisen median asiantuntijaryhmän jäsen kysyi kieli poskessa ja hymiöiden kera “kuinka monta projektia pysyy käsissä kerralla?”. Ikään kuin hauista mitaten, kuka kestää pisimpään. Sellaiset perustarpeet kuin ravinto, lepo ja liikunta ovat näinä päivinä polttoainetta tehokkuudelle. Kaikki tähtää siihen, että jaksaa painaa pitkää päivää.

Jatkuva multitaskaaminen on huono vitsi, jota viljellään kaikkialla ilman, että ketään oikeasti naurattaa. Kun näytämme muille ja itsellemme tekevämme paljon, saamme harmittavan usein senkään vertaa aikaiseksi. Puhumme priorisoinnista, mutta unohdamme, kuinka siinä tärkeintä on vähentäminen, ei väkisin mahduttaminen.

Ja kas kummaa, taas jossain joku putosi pelistä pois.

Jatkuva tarve reagoida

Käsi ylös, kenen työpöytä täyttyy päivittäin silpusta, joka “on pakko” hoitaa heti?

WhatsApp-viestit kilahtelevat ja työsähköpostit laulavat. Palaverit räätälöidään tehokkaiksi, että päästään takaisin tekemään oikeita töitä. Kiireisiä työlounaita, jossa kukin vuorotellen lusikoi soppaa ja puolen tunnin päätteeksi sovitaan, että otetaan pahvikahvit, koska seuraava palaveri odottaa jo nurkan takana. Siinä välissä puhelin soi jälleen. Illalla sitten, kun muksut nukkuvat ja viimeinenkin asiakas näyttäisi sulkeneen sähköpostinsa, on aikaa lukea kansainvälisesti menestynyttä johtamiskirjallisuutta ja nyökytellä “juuri noin meilläkin kannattaisi toimia”. Ehkä jopa alleviivata tärkeimmät lauseet.

Ylen Aamussa Sitran neuvonantaja ounasteli, että yksi syy siihen, miksi Suomi oli varautunut ennakoitua heikommin vallitsevaan pandemiaan voi olla siinä, että päättäjien tehtävänkuvaan kuuluu niin vahvasti jatkuva asioihin reagoiminen. Kun päivittäin kommentoi twiittejä, ottaa kantaa uutisiin tai sammuttaa some-kohuja, saattaa jäädä huomaamatta jotain sellaista, jonka havaitseminen vaatisi aikaa ja keskittymistä. Energiamäärämme ja kykymme huomioida asioita ovat rajalliset.

Moiseen samaistuminen ei ole vaikeaa, kaikkea muuta. Meiltä odotetaan vastuunottoa suurissa ja vaativissa kokonaisuuksissa. Ennen kaikkea, odotamme sitä itse itseltämme. Samalla yritämme epätoivoisesti reagoida ympäristön meille heittämiin ärsykkeisiin. Se, että kirjakauppojen hyllyistä löytyy lukematon määrä tuoretta kirjallisuutta aivojen toiminnasta ja muokkautuvuudesta ei liene sattumaa.

Pauli Aalto-Setälä totesi keväällä Bonfiren haastattelussa, että mainos- ja viestintätoimisto Dentsulla on sovittu työajoista siten, ettei kollegaa tai alaista häiritä iltakuuden ja aamuseitsemän välillä. Aalto-Setälän kokemuksen mukaan työmoraali tai laatu eivät ole kärsineet, vaikka keskinäinen pöhinä ei jatku vuorokauden ympäri.

Villeimmät motivaatiopuhujat ja työelämävalmentajat ehdottavat, että työpäivästä tulisi kalenteroida vain 60%, jotta juurikin reagoimiseen jää tilaa. Kaunis ajatus, valitettavan harvalle realistinen.

Kaasu pohjaan hymyssä suin

Reilu vuosi sitten omassa elämässäni oli valtavasti pöhinää. Päätin hankkia lisää kannuksia ja ryhdyin treenaamaan  nyrkkeilijänä ottelukuntoon. Kyllä, luit oikein!

Ajatukseni oli, että jatkuvat kovat tavoitteet edistävät tehokkuutta myös elämän muilla osa-alueilla. Kun opettelee jaksamaan, niin jaksaa paremmin. Vähänpä tiesin…

Lukuisia treenikertoja viikossa, äärimmäisen raskasta urheilua. Päättymätöntä pöhinää, jatkuvaa stressitilaa. Luulin kulkevani kohti sankaritekoja, ollen oman elämäni Rocky Balboa. Vaan mitä vielä, lanka paloi molemmista päistä ja poltin itseäni tuplanopeudella. En pelkästään vieraillut epämukavuusalueella, vaan jäin sinne asumaan.

Aamuisin heräsin kirjoittamaan työn alla olevaa kirjaani, päivät kuluivat töissä ja illat salilla rehkien. Siihen vielä yksityiselämä päälle. Elämän oli tarkoitus tuntua kokonaisuudelta, jossa kaikki osa-alueet palvelevat toinen toisiinsa. Mutta kun on jatkuva draivi päällä, ei välttämättä kuule sitä, koska pöhinä muuttuu pihinäksi. Kunnes lopulta suora loppuu… Tai minun tapauksessa, tulee päin näköä.

Jossain vaiheessa huomasin, että treenaaminen alkoi tuntua puulta. Aloin välttelemään sitä, samalla häveten. Olinhan itse ottanut kovan tavoitteen. Lopulta listasin elämäni stressitekijät. Kärkisijan valtasi lähes päivittäinen äärirajoille meneminen ja potentiaalinen turpaan saamisen välttäminen.

Toki oleellisempaa oli arjen kokonaiskuorman määrä, johon äärimmäisen kova tavoite ei yksinkertaisesti sopinut, vaan kiihdytti kulumista. Oma oppituntini oli siinä, että kun mutka lähestyy ja mittari näyttää kahtasataa, hommaa ei helpota, että hymyssä suin ja vihellellen painaa kaasun pohjaan.

Tehdä vähemmän, mutta paremmin

Huippu-urheiluvalmennuksessa on oleellista, että urheilijasta ei mitata jatkuvasti kaikkea ulos. Treenien jälkeen pitäisi jäädä kapasiteettia, jonka on mahdollista kasvaa korkoa korolle. Kun treenaa järkevästi ja monipuolisesti, tiettyyn kokonaisuuteen kerralla keskittyen, kehittyminen on todennäköistä. Kuten Timo Jutila sanoisi, silloin “mennään eteenpäin”.

Kuten omassa elämässäni olen saanut todeta, helpommin sanottu kuin tehty.

Voisiko tällainen olla mahdollinen ajatus myös jatkuvaan kasvuun perustuvassa yhteiskunnassa? Olisiko mahdollista keskittyä ja fokusoida selvemmin? Tehdä vähemmän, mutta paremmin. Jättää epäolennainen sivummalle ilman, että se herättäisi huonoa omatuntoa tai jopa häpeää.

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki tiedotti jättävänsä kevään kuntavaalit väliin. Taustalla valitettava avioero, jonka seurauksena äärimmäisen hyvin perusteltu syy suunnata energia sinne minne se nyt kuuluu, omille lapsille.

Tällaisia ulostuloja kaipaisi ennemmin kuin niitä, joissa selkävilloista raavitaan viimeisimmätkin, jotta emme paljastuisi ihmisiksi. Välillä on hyvä todeta, että tämä riittää juuri nyt.

Jaa

Vaikuttajasta


päätoimittaja
Bonfire.fi -bisnesmedia

Kommentointi on suljettu