Lilliputteina tekoälyn etiikkaa pohtimassa
Pienen lentokentän odotussali täyttyy ihmisistä. Pettyneet silmät hamuavat kohti saapuvien ja lähtevien siipikulkuneuvojen liikkeistä tiedottavia valotauluja. Koneeni on myöhässä lähes kaksi tuntia ja seuraavan lähdön matkustajat ovat tulleet paikalle tähyten kiitoradalle, joko sinivalkoiset siivet näyttäytyisivät koko komeudessaan kiireisille matkahenkilöille?
Minullakin olisi kiire. Jokerit pelaavat playoffeja. Kausikortti polttelee käsilaukussa. Tiedän, että myöhästyn matsista, mutta ei voi mitään. Luovuttaneena rysähdän takaisin kahvilan pöydän ääreen. Enää en viitsi tuijottaa edes sarjoja Netflixilta.
Vihdoin koneeni kuulutetaan, hyppään innoissani ylös tuolilta ja suuntaan kohti lähtöporttia. Kone on vasta laskeutumassa, joten aikaa on, mutta nyt ajalla ei ole väliä. Pääsisin kotiin ja ehkä pelin toiseen erään. Ärtymys vaihtuu iloksi.
Odotellessani minut huomaa ihminen, jonka tunnen työelämästä. Hänkin on kiinnostunut roboteista ja tekoälystä. Mukavaa, ajattelen. Hienoa jutella jonkun kanssa yksinäisen odotuksen jälkeen.
”Tiedätkö mikä on tekoälyn kiinnostavin kysymys”, hän tempaisee keskustelun aluksi ja katsoo minua sillä ovelalla tavalla – tiedättehän ”tätä et tullut ajatelleeksi, vai mitä” -tyyliin. Enpä taida tietää, totean ja katson häntä kysyvästi, kannustaen jatkamaan. Nyt tulee varmasti jotain mielenkiintoista, ajattelen.
”No, mieti tätä”, hän kehottaa ja jatkaa: ”Robottiauto on ajautumassa onnettomuuteen. Kadun toisella puolella on mummo, toisella puolella pieni lapsi. Kenet auto valitsee uhriksi, mummon, lapsen vai sinut itsesi?”
Gulliverin retkissä Jonathan Swift kertoo lilliputtien kansasta, jossa suuruus on uhka ja kananmunan rikkominen aiheuttaa poliittisen kaaoksen. Lilliputit eivät osanneet ajatella suuria kokonaisuuksia, joten heidän piti keksiä tikusta asiaa ja tehdä kärpäsestä härkänen.
Swiftin mainio kirja ja Gulliverin retket tulivat kieltämättä mieleen, kun kuuntelin lentokentällä tuttavan kiihkeää selostusta tästä valtavasta oivalluksesta tekoälyn suuresta eettisestä ongelmasta. Kuinka monta kertaa olinkaan kuullut saman ongelman esitettävän, kuin se olisi keskeisin moraalikysymys tekoälyaikanamme?
Kyseessä on tietysti kuusikymmentä vuotta vanha ajatuskoe, jossa pohditaan ihmisen valintoja vastaavassa tilanteessa. Mutta mikä meiltä jää huomaamatta, kun innoissamme pauhaamme aiheesta, on se, että mietimme itse asiassa ihmisen valintoja ja etiikkaa ennemmin kuin koneen moraalia.
Jos oikeasti tarttuisimme hyvän ja eettisen tekoälyn kehittämiseen ymmärtäisimme, että tekoälyllä, sensoreilla ja internetyhteydellä varustettu robotti – jolla on siis omat ”aivot” eli lähiäly (edge) pystyy äärimmäisen nopeaan ennakointiin, ennakointiin johon ihminen ei kykene. Toisin sanoen, ennakoinnin ansiosta robotti ei joudu tilanteeseen, johon ihminen ajautuu yllättäen.
Jos robotti tuollaiseen tilanteeseen ajautuisi, kaikesta huolimatta, niin onko tosiaan oikein, että se arvottaisi ihmisiä jonkun inhimillisen ominaisuuden vuoksi? Ei erityisen eettistä mielestäni. Toisaalta on tietysti oikein pohtia, miten robotti voi tuollaisessa tilanteessa säästää henkiä, mutta kestävän ja eettisen tekoälyn kehittämisen lähtökohta on ennakointikyky, joka tarkoittaa myös kyvyltä välttyä onnettomuuksilta.
Ennakointi on tekoälyn suurin valtti. Se tuo edullisesti yksilöllisyyttä ja laatua terveydenhoitoon, tarkkuutta taloudenhoitoon ja turvallisuutta liikenteeseen. Muun muassa.
Tässäkin on kyse robottiratkaisusta. Palaan siihen myöhemmin!
Cristina Andersson
Tietokirjailija
Liikkeenjohdon konsultti
Lisää vaikuttajalta Cristina Andersson
Lisää kategoriasta Teknologia
