Olohuoneessa on ihminen – ei virtahepo

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Harmaa aamunkoi on ottanut Helsingin päärautatieaseman syliinsä. Paikallisjunan kyydistä juuri kaikonneena kävelen kohti IC 43 junaa, jonka on määrä kuljettaa minut Seinäjoelle SEAMK foorumiin puhujaksi. Katselen taivaan harmautta, syysasfaltti kylmentää jo hiukan jalkapohjia ohuiden kenkien läpi. ”Voi näitä aikaisia herätyksiä”, ajattelen ja aivojen pintaa hipaisee toive, kumpa joskus saisi nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Viikonloppuna ehkä.

Silmänurkastani huomaan vanhemman miehen, joka pysähtyy vesilätäkön äärelle. Kädessään hänellä on muovikassillinen tyhjiä pulloja. Ehkä hän on matkalla vaihtamaan pullot päivän ruoka-annokseen? Mielessäni käy, miten kiitollinen saan olla, että minulla, yrittäjällä, on työtä, jolla elätän itseni ja tuotan ehkä hieman hyvinvointia toisillekin.

Hidastan askeleitani. Mies jää katsomaan vesilätäkköä. Sitten hän koskettaa lätäkköä kenkänsä kärjellä ja piirtää kuvioita lätäkköön. Vesi muotoutuu renkaiksi ja viivoiksi, se alkaa elää. Mies antaa kenkänsä tanssia vielä hetken lätäkön pintaa hipoen, sitten hän jatkaa matkaansa. Minäkin jatkan, käyn ostamassa salaatin matkaevääksi ja jälleen tunnen kiitollisuutta siitä, että salaatti irtoaa vain pankkikorttia vilauttamalla, en kaiva pullokolikoita taskustani. Tiedän, että toisinkin voisi olla – elämän vuodet eivät ole sisaruksia.

Kuva vettä tanssittavasta miehestä ei katoa, vaikka juna on ohittanut jo Tikkurilan ja kiitää hurjaa vauhtia kohti Tamperetta, seuraavaa pysähdyspaikkaamme. Näen sieluni silmillä toisen kuvan, kuvan tuttavasta, joka elämän heikentämänä, ehkä sen viimeisinä kuukausina – vuosina – ei jaksa enää pitää vuosikymmenten tuskaa sisällään. Haluaa puhua, haluaa saada piinan ulos kehostaan, ennen kuin on aika lähteä.

Lapsuuden kauheudet, kun aikuinen läheinen kosketteli siten, kuin lasta ei saisi kosketella, nousevat pintaan ja ihminen itkee tuskaansa ja kysyy miksi. Menestyvän ja kansainvälisen uran tarkoin varjeltu salainen tumma haamu, kiusaaminen ja häirintä työtovereiden taholta, ei enää pysy mielen sopukassa vaan pyrkii ulos. Miksi, ihminen kysyy, ja kääntää katseensa kohti seinää. Kovan ammattilaisen kuoren alle on kätkeytynyt herkkä pieni ihminen, joka olisi tarvinnut ymmärrystä ja parantavaa voimaa jo paljon aikaisemmin. Nyt elämää varjostanut häpeä kuristaa kehoa noloutena, kun on pakko puhua. Ihminen pyytää purkautumistaan anteeksi, vaikka anteeksipyytäjiä pitäisi olla heidän, jotka nuo karmeudet hänelle tekivät.

Katselen mielessäni vielä hetken matkaansa jatkavan miehen selkää. Palasiko hän lätäkön äärellä lapsuutensa muistoihin, hetkiin jotka olivat onnellisia. Silloin kun sai kumisaappailla hypellä lätäkössä ja vesi roiskui ympärillä. Olivatko ne päivän ainoat onnen hetket? Oliko lätäkkö matkalla kouluun, jossa kiusaajajoukko jo odotti uhriaan?

Meillä on nyt kova hinku pohtia tekoälyn eettisyyttä, mutta missä on oma eettisyyteemme? Metoo -liike alkaa vaimentua kiihkeimmistä päivistään, mutta sitä ei saa unohtaa. Eettinen tekoäly ei takaa ihmisen etiikkaa.

Ihmisoikeudet ovat jakamattomia, muistutti Jyrki Katainen taannoisessa puheessaan. Ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja ne kuuluvat kaikille ihmisille olivatpa he minkä värisiä tahansa, homoja, heteroita, muunsukupuolisia, sosiaaliselta taustaltaan mitä vain, töissä tai työttöminä. Meillä ihmisillä on tapana lokeroida toisiamme ja antaa itsellemme lupa pitää muita lokeroita omaamme huonompina. Ihmisoikeuksia ei luotu siksi, että virtahevot uhkaavat ihmisyyttämme, vaan toisia ihmisiä varten.  Millä ihmeen oikeudella me poljemme toisia?

Asiakas keskellä yrityksen arvona on hyvä, mutta se ei ole universaali arvo. Emme ehkä milloinkaan saavuta täydellisen hyvän tilaa tässä maailmassa, mutta ihmisistä olisi hyvä aloittaa. Miksi muuten olisimme tämän kauniin maailman arvoisia? Jos tekoäly oppii meiltä, että ihmisen arvo ei sittenkään ole kovin kummoinen, niin miksi se sitten meitä arvostaisi ja pyrkisi parantamaan elinolosuhteitamme?

Vanhaa, mutta erinomaista ja edelleen ajankohtaista, Tommy Hellistenin kirjan otsikkoa villisti muunnellen; Olohuoneissamme ja yhteisissä työtiloissamme ei ole virtahepoa pelkoa ja häpeää tuottamassa, ihan oikea ihminen siellä on.

Jaa

Vaikuttajasta

Cristina Andersson

Liikkeenjohdon konsultti
Tietokirjailija
#Tekoäly
#Robotisaatio

Jätä kommentti