Olympiakulta Tokiossa ei tule pelkästään kovalla työllä – yksi tekijä on sitäkin oleellisempi.

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Työelämää ja huippu-urheilua yhdistää sama vallassa oleva harha, joka kuuluu, että menestyjä on se, joka tekee eniten töitä.

Tokion olympialaiset ovat aivan oven takana. Yksilölajeissa vain yksi saa kultaisen mitalin. On hölmö, suorastaan typerä oletus, että joku olympialaisiin päässeistä urheilijoista ei olisi harjoitellut tarpeeksi. Jokainen heistä on äärettömän lahjakas ja tehnyt tolkuttoman määrän töitä pelkästään siihen, että on päässyt olympialaisiin.

Erot tulevat siitä, kuka on palautunut harjoittelusta parhaiten. Sillä jos pelkällä työnteon tai harjoittelun määrällä pääsisi huipulle, niin jokainenhan tekisi niin.

Ihmisten suorituskykyä on tutkittu luultavasti kaikkein eniten urheilussa, koska siellä se on mitattavissa. Jokainen vähänkin enemmän urheilua harrastanut tai sitä tarkemmin seurannut lienee jossain vaiheessa kuullut termistä superkompensaatio. SIllä tarkoitetaan optimaalista varianssia kuormituksen ja palautumisen välillä.
Rasittamalla kehoa hetkellisesti yli normaalin suoritustason, ylikuormitettuun tilaan, luodaan mahdollisuus kasvuun, joka taas tapahtuu kehon ollessa levossa. Jos on treenannut liikaa, eikä ole palautunut, niin tulokset ja olotila eivät parane, vaikka treenaisi kuinka kovaa. Ja silloin ongelma ei ole treenaamisessa, vaan palautumisessa.

Elämme yleisessä harhaluulossa, ettei työelämässä tarvitse palautua samalla tavalla. Siksi skippaamme aamupalan tai lounaan, koska pitää tehdä töitä. Emme tauota tekemistämme, koska pitää puurtaa kahdeksasta viiteen, tai kuuteen, ja kun tarkemmin ajattelee, niin eihän se taida loppua siihenkään, sillä tekemättömiä töitä tulee mieleen loppumattomalla syötöllä.

Kun laiminlyödään palautuminen, niin ajatellaan, että tehokkuus ja työn tulos on mitattavissa ajassa, työnteon määrässä. Jos tekemällä 80 tuntia viikossa ilman palautumista saisi aikaan parhaan suorituksen, niin miksi ihmeessä kaikki menestyvät ihmiset ja yritykset, puhumattakaan urheilijoista, eivät tee niin?

Vastaus on, että se johtaa lopulta keskinkertaiseen puurtamiseen, eivätkä keskinkertaisuudet pääse koskaan palkintopallille.
Työpäivässäon vain muutamia erityisen tärkeitä hetkiä . Ne ovat niitä  jolloin pitää olla viritetty aivan parhaimmillaan. Noihin hetkiin pitää saada itsestään irti paras mahdollinen keskittyminen. Laittamalla kaikki työtehtävät pitkään tasapaksuun työlistaan, to do -putkeen, se ei onnistu.

Kun on lahjakas ja tekee valtavasti töitä menestyksensä eteen, niin erot hyvän ja huipun välillä muodostuvat siitä, kuinka hyvin pystyy palautumaan. Se määrittelee, kuinka hyvä on niinä hetkinä kun sillä on eniten merkitystä.

Olympialaiset voittaa se, joka on palautunut parhaiten – ei se, joka on treenannut eniten. Ja ei, kaikille irvileuoille tiedoksi, kyse ei ole siis siitä kuka on palautunut eniten, vaan siitä, kuka on osannut palautua parhaiten – joten loikoilemalla ei kukaan pärjää.

Tokion illassa, tunnelman sähköistyessä sadan metrin juoksun lähtöviivalla, juoksijoiden paremmuutta ei mitata sillä, kuka on treenannut eniten, koska jokainen sille viivalle päässeistä on tehnyt tarpeeksi töitä unelmansa eteen. Vain oikein optimoitu varianssi kuormituksen ja palautumisen suhteen vie voittoon asti.

Jaa

Vaikuttajasta


liiketoimintajohtaja
Aava Virta
#johtajuus #strategia
#hyvinvointi #kulttuuri

Petterin suuri intohimo on ihmisen potentiaalin johtaminen, joko organisaation johtamisen tai itsensä johtamisen näkökulmasta. Hän yhdistää tuoreella tavalla yrityksen johtamisen, motivaation ja työssä jaksamisen sekä energisyyden. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat vuorovaikutustaidot ja kyky inspiroida ihmisiä. Petterillä on pitkä ja menestyksellinen ura toimitusjohtajana, ja sen lisäksi hän on valmentanut tuhansia yritysjohtaja ja esimiehiä sekä huippu-urheilijoita, Suomen mestareista olympiavoittajiin, niin Suomessa kuin maailmallakin.

Kommentointi on suljettu