Onnistuminen vaatii uhrauksia, arvoja ja ripauksen onnea

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

 

Luin vuonna 2019 Carol S. Dweckin kirjan Mindset: Menestymisen psykologia – kuinka voimme toteuttaa piileviä kykyjämme vuodelta 2016. Kirjoitin teoksesta lyhyen esittelyn City-lehteen, jossa avasin alla olevaa tarinaa kilpaurheilu-urastani, mutta nyt päätin avata aihetta vielä laajemmin. Pari päivää sitten kirjoitin kirja-arvostelun Mika D. Rubanovitschin Kukkulan kuningas -kirjasta. Nyt on oman kirjoituksen vuoro samasta teemasta. 

Menestyminen on sana, joka luo monille suomalaisilla allergiaoireita, koska sana liitetään usein amerikkalaistyyliseen rehentelyyn, pinnallisuuteen ja ylimielisyyteen. Suomalaisten ei tarvitse matkia amerikkalaisten tyyliä, vaan luoda sisältönsä ja merkityksenä menestymiselle. Kyse voi olla aivan arkisista ja pienistä iloa tuovista asioista. 

Ajattelin kuitenkin kertoa hieman henkilökohtaisemman tarinan siitä, että mitä menestyminen on, mutta mitä kaikkea onnistuminen edellyttää. Tämä on lyhyt tarinani kilpaurheilijana.

Opettelin uimaan neljävuotiaana, kun asuimme perheemme kanssa Tanskassa. Muutimme takaisin Suomeen muutaman vuoden kuluttua ja aloitin suorittamaan uintikursseja Tapiolan uimahallissa ja ryhdyin harjoittelemaan kilpauintia Tapiolan Uimareissa Espoossa. Uintiharrastus tuli verenperintönä, koska Bo-isäni oli voittanut vesipallon Suomen mestaruuksia HSS:n, eli Helsingfors Simsällskapin riveissä. Vesiurheilu on edelleen läsnä.  

Monta vuotta kilpauinti oli harrastus muiden joukossa, koska tuolloin oli vain muutama harjoituskerta viikossa. Aikaa riitti myös muihin lajeihin. Kuten tennikseen, sählyyn, koripalloon, jalkapalloon ja muihin urheilulajeihin. Tenniksestä tuli pian toinen lajini, mutta tennisvuoro oli vain kerran viikossa. Halusin pelata useammin tenniskavereiden kanssa, jonka takia tennispummiksi ryhtyminen oli ainoa vaihtoehto, eli etsimme kavereiden kanssa tyhjiä pelikenttiä ja menimme salaa pelaamaan tyhjille tenniskentille.

Pikkupoikana uintitauko oli aina kesäkuun alusta elokuun puoliväliin. Tämän takia oli aikaa polkea polkupyörällä tenniskentiltä ja -halleilta toisille. Meidän tennispummitoiminta kyllä huomattiin vastaanottotiskien kameroista, koska vastaanottotiskien naiset nauroivat ja hymyilivät meille huvittuneena. Vinkkasin silmää takaisin. Tennishallien pitäjät varmaan ajattelivat, että oli parempi antaa poikien pelata ilmaiseksi kuin antaa kenttien seisoa tyhjinä. Olimme hyvää mainosta tennishalleille. 

Vuonna 1994 jouduin kuitenkin suuren valinnan eteen, eli piti päättää, että keskitynkö kilpauintiin vai tennikseen. Valitsin kilpauinnin, koska olimme voittaneet ikäkausimestaruuden viestiuinnissa samana vuonna. Olin joukkueen nopein uimari. Olin kuitenkin pelannut tasaväkisesti B-tason tennnispelaajia vastaan ilman tasoitusta. Olin tuohon aikaan alle 12-vuotias. Uramme tennispummeina jatkuin vielä muutaman vuoden, mutta sitten piti lopettaa, koska kesäloma kutistui kuukauden mittaiseksi. Aika piti käyttää palautumiseen ja rentoutumiseen.

Kilpauinnin harjoitusmäärät alkoivat kasvamaan tasaista tahtia, jonka takia piti osata luopua monista eri asioista. Jäi vähemmän aikaa muille harrastuksille, menoille ja kavereille. Keskityin määrätietoisesti harjoittelemiseen jopa koulunkäynnin kustannuksella, koska olin täynnä energiaa. Koulunkäynti tuntui tylsältä, harmaalta ja hitaalta, mutta yleiseen uteliaisuuteni se ei vaikuttanut. Pian voitin ikäkausimitaleja ja nousin ikäkausimaajoukkueisiin. Mitalien saaminen paikallisista ja kansallisista kilpailusta tuli rutiinia. Mitaleja tuli yhteensä parisataa koko uran aikana. 

Harjoitusmäärät kasvoivat kovaa tahtia ja pian harjoittelin 9-10 kertaa viikossa. Jokainen harjoituskerta kesti 2-3 tuntia. Kilpaurheilu vei pian entistä enemmän aikaa, kun yhtälöön lisättiin vielä lepo, ruokailut, valmistautuminen, ja kulkumatkat harjoituspaikoille. Myöhemmässä vaiheessa elämäni pyöri täysin kilpauinnin ehdoilla. Liiketalouden opinnot olivat toisella sijalla. Kolmannelle sijalle jäivät kaverit ja muut menot, koska vapaa-aikani oli erittäin niukalla. Sitä ei oikeastaan ollut lainkaan. Sunnuntai oli ainoa lepopäivä, ellei ollut kilpailuja. Sunnuntai oli omistettu usein pelkälle levolle. Elämäntyylini edusti spartalaisuutta, mutta tylsää ei ollut missään vaiheessa. Uintiseurasta tuli yhteisöni ja kilpauinti on yksi sosiaalisimmista lajeista, eli kavereita riitti. Omalla ajalla tuli katseltua elokuvia ja televisiosarjoja, kuunneltua musiikkia ja pelattua videopelejä. Meno oli kaikin puolin kovaa. 

Harjoitteluihin mentiin kelillä kuin kelillä. Välillä oli suuria vaikeuksia herätä aamuharjoituksiin kesken pimeän ja kylmän talven. Kadehdin uimareita, jotka asuivat Välimerellä tai aurinkoisissa Amerikan kaupungeissa. Iltaharjoitukset olivat saattaneet loppua vasta kello yhdeksän aikaan illalla, eli vartalo ei ollut vielä täysin palautunut. Sitä olisi halunnut jäädä nukkumaan lämpimän peiton sisälle, mutta sitten muistin, että uimahallilla oli sauna, jossa pystyi käydä lämmittelemässä ennen kuin hyppäsi jääkylmään veteen. 26-27-asteinen uima-allas voi kuulostaa lämpimältä ja sitähän se on, mutta vesi tuntuu jäätävän kylmältä, kun nukuttaa, energiatasot ovat alhaalla ja vartalon aineenvaihdunta käy hitaalla.    

Kilpauinti oli laji, mikä vaatii kestävyysurheilijan kestävyyttä, jääkiekkoilijan voimaa ja jalkapalloilijan kimmoisuutta. Uinti on todella raskas ja monipuolisuutta vaativa laji. Kasvoin eräässä vaiheessa paljon pituutta, joka aiheutti sen, että kehitykseni pysähtyi kahdeksi harjoituskaudeksi. Lihasvoimani ei pysynyt perässä, jonka takia uintitekniikkani menivät sekaisin. Tein muutamia ennätyksiä, mutta se ei tyydyttänyt kunnianhimoani. Moni kilpaurheilija on kokenut saman kohtalon jossain vaiheessa omalla kilpaurallaan. Monet kuitenkin heittivät hanskat tiskiin ja lopettivat uransa. Toiset jäivät roikkumaan lajin pariin, mutta suuret kehitysloikat jäivät tapahtumatta. 

Harjoittelin sitkeästi, joka tultiin palkitsemaan myöhemmin. Vaihdoin uuteen valmentajaan, jonka kautta sain uuden harjoitusohjelman. Lihasvoimani pääsivät tasapainoon säännöllisen voimaharjoittelun keinoin. Uinnin maailmanmestari ja olympiamitalisti Antti Kasvio korjasi vapaa-uinnin tekniikkani. Kaikkien näiden korjausten jälkeen ennätykseni paranivat niin hyvin, että luulin ensimmäisellä kerralla, että ajannäyttötaulu oli mennyt rikki ja näytti täysin väärän suoritusajan. Valmentajani ihmetteli, että miksi en tuulettanut. En tietenkään, koska luulin kellon olleen väärässä.

Nousin vapaauinnissa Suomen parhaimpien joukkoon ja Tapiolan Uimareiden ykkösviestijoukkueeseen. Voitimme yhdessä useita NSM- ja SM-mitaleja. Meillä oli erinomainen ja kannustava ryhmähenki. Olimme villejä, rohkeita, persoonallisia ja vapaita sieluja, jotka halusivat voittaa.  

Menestyminen ei ole koskaan mikään suora ja helppo tie, mutta ei se ole myöskään mikään ylittämätön tie. Kilpauintiurani tarkoitti sitä, että tein paljon uhrauksia, eli osasin luopua tarpeettomista asioista, jotka eivät palvelleet päämäärääni tehdä uusia ennätyksiä vuodesta toiseen. Pahimmat kilpailijat eivät olleet muut uimarit, vaan allekirjoittanut itse, koska uinnissa jokaisella uimarilla on oma rata. Joukkueurheilussa voidaan sanoa, että “vastustaja oli parempi”. Kukaan ei tule taklaamaan uimaria pois radalta tai muuten vaan häiriköimään. Kilpauinnissa ovat jokseenkin erilaiset säännöt. 

Kilpauinnissa pätee samat säännöt kuin työelämässä, eli uimarin tuli tarkkaan miettiä, että minkä seuran ja valmentajan valitsi. Kaikista tärkein oppi oli se, että henkilökemioiden tuli toimia, koska valmentajasta tulee kaikista tärkein henkilö kilpauralla. Urheilijan ja valmentajat tiet erkanevat välillä luonnollisista syistä, eli urheilijan tulee vaihtaa nopeampaan ryhmään ja seuran sisällä tapahtuu valmentajavaihtoja. Urheilijan on vain pakko vaihtaa valmentajaan, joka osaa kasvattaa ammattilaisurheilijoita. Joissain tapauksissa henkilökemiat eivät ole toimineet koskaan, vaan henkilökemiaa on pidetty tekohengityksessä. Tässä tilanteessa tulee osata lopettaa yhteistyö alkuunsa, koska se ei enää palvele kumpaakaan osapuolta. 

Parhaimmat uintivalmentajani osasivat luoda turvallisen, kunnioittavan ja ystävällisen ilmapiirin. Silloin odotin innolla seuraavia harjoituksia. Valmentajani osasivat olla kannustavia ja vaativia, mutta äärimmäisen kovan henkisen ja fyysisen rääkkäyksen keskellä pidimme hauskaa. Vaativuus ei koskaan sisältänyt ilkeyttä, vaan kyse oli enemminkin pehmeästä potkusta persuksille. Valmentajani nostivat harvoin vaativuuden edes esille, koska motivaationi oli korkealla. Sama asia kosketti uintikavereitani. Valmentajien tehtäväksi jäi lähinnä harjoitusohjelmien laatiminen ja kertominen, tekniikoiden hiominen ja ajanotto, sekä yleinen vitsinheitto.

Olin onnekas valmentajieni suhteen, koska toisilla uimareilla oli ikäviä kokemuksia huutamisesta, kyykyttämisestä, ylimielisyydestä, egoismista ja aggressiivisuudesta. Jotkut valmentajat luulivat, että he olivat Jumalia. He ymmärsivät valmentajan merkityksen täysin väärin, eli kokivat valmennettavat alamaisina ja itsensä yli-ihmisinä. Tuhon resepti oli valmis.

Hyvä valmentaja on ryhmähengen luoja, kannustaja ja palvelija. Sama asia koskettaa työelämän johtajia. Pidän hyvien valmentajien arvoja suuressa arvossa ja tämä määrittelee myös sitä, että keiden kanssa teen läheistä yhteistyötä. Olen lopettanut urani aikana monia yhteistyösuhteita, mutta muutamien kanssa olen säilyttänyt sanallisen yhteydenpidon.

Itse en asettelisi matkaa enkä päämäärää vastakkain, koska ilman päämäärää matkanteko on sokeaa suunnistamista. Päämäärä vailla kykyä ja halua tehdä matkaa on vain pelkkää unelmointia.

Päämäärän tulee olla selkeä, eli kilpauinnissa päämäärän asettaminen oli helppoa, eli omien ennätyksien jatkuva rikkominen. Matka tarkoitti säännöllistä harjoittelua, lepoa, ravintoa, nukkumista, ja kieltäytymistä turhista menoista. Osasin nauttia molemmista, eli arkisesta harjoittelusta ja voittamisesta. Päämäärä ja matka yhdistyivät saumattomaan kokonaisuuteen. 

Onnistuminen edellyttää siis kestäviä arvoja, keskittymistä, uhrautumista, itsekuria, luopumista, päättäväisyyttä, uskoa, pitkäjänteisyyttä, itsensä jatkuvaa kehittämistä ja johtamista, todellisuuden kohtaamista, nopeita ja vaikeita päätöksiä, sekä ripauksen onnea. Jos menestyminen tuottaa turhia paineita, kannattaa aloittaa onnistumisesta.

Jaa

Vaikuttajasta

Jukka Aminoff

Fellow
The Royal Society of Arts, Manufactures and Commerce
#asiakaskokemus #brändi #markkinointi

Tietokirjailija. Luksus: Kuinka luodaan kiehtova luksusbrändi (2015), Ostovallankumous: Miten moderni myyjä vastaa asiakkaan muuttuvaan ostoprosessiin (2015), Social Selling Luxury: Increase sales by engaging in the digital world (2016), Modern Luxury: How to navigate in the new world of luxury (2020), Myynti: Rakkaudesta antamiseen (2020), Luksus No. 2 (2020), Kansainyhteisö: Piilotettu jättiläinen (2020) ja Social Marketing Luxury: Brands & Relationships (2020). Kauppatieteen maisteri (Master of Arts in Marketing & Innovation) Anglia Ruskin Universitystä.

Jätä kommentti