Se arpi, mikä meihin jää

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

En ole oikein saanut kynää käteen enkä ajatuksia kasaan tästä käsillä olevasta ajasta. Ilmiselvää on tietenkin, että huoli on tullut osaksi jokapäiväistä elämää. Se kuvastuu mm. naurun vähenemisenä. Vapaus on rajoitettua niin fyysisesti kuin henkisesti: varominen ja varovaisuus pitävät tiukassa hihnassa päivästä toiseen.

Ennen joululomaa kollega poikkesi lyhyesti kotitoimistolla tuomaan uuden mikrofonin podcasteja varten. Vaihdoimme lähes vanhan ajan malliin kuulumiset naurunremakoineen. Kuinka vapauttavalta se tuntuikaan: nauru. Se helisi huolettomuutta yltyvän huolen ja tiukkenevien rajoitusten keskellä.

Lyhyen tapaamisen aikana tavoitettiin kuitenkin vakavampiakin sävyjä – sain vihdoin kiinni siitä, mikä minua jäytää mielen takamailla tätä aikaa pohtiessa. Se joku muukin kuin huoli läheisten tai omasta sairastumisesta; sellainen pidempi ja tummempi varjo kaoottisen ajan epäselvässä kuvassa.

En osaa kuvitellakaan sitä arpea, mikä meihin kaikkiin tämän jälkeen jää. Toivummeko edes? Koska uskallamme kätellä saati halata tuttavia ja ystäviä ilman huolta? Vai katoavatko nämä tavat kokonaan ja korvautuvat toisenlaisilla eleillä? Jääkö tietty varovaisuus päälle jatkossakin, etäännymmekö toisistamme turvavälien päähän? Ja onko sillä toisaalta väliä, kun sosiaalinen media on tehnyt jo pitkään työtä jakaaksemme meitä toisiaan arvosteleviin leireihin samalla, kun se on ylläpitänyt vaikutelmaa, että olemme aidossa yhteydessä toisiimme.

Sosiaalinen media on loittonemisen talkoissa mukana siinäkin, kun valitsemme puolemme tieteellisen ja asiantuntijatiedon suhteen. Yksinomaan kotimaan ja kansainvälinen politiikka ja niiden ympärillä käytävä kiivas keskustelu osoittavat, kuinka päinvastaisiin leireihin olemme jakautuneita. Yhdet kuuntelevat tietoa, toiset mielipiteitä.

Ilmastonmuutos on jo pitkään jakanut ihmisiä niihin, jotka ”uskovat siihen” ja ”eivät usko siihen”. Kuin se olisi uskon asia, eikä vahvaan ja laajaan tieteelliseen näyttöön perustuva ilmiö.

Tieteellisen tiedon arvo on romahtanut ja sitä kyseenalaistetaan voimakkaasti nyt pandemiaan liittyen, kun epätietoisuus jatkuu. Välillämme kasvaa valtava juopa, jonka yhdellä laidalla on niitä, jotka haluavat kuunnella tieteen ja asiantuntijoiden viestiä ja toimia ohjeiden mukaan, ja toisella niitä, jotka haluavat kapinoida tietoa vastaan tai suhtautua siihen välinpitämättömästi tai jopa epäillen. Salaliittoteoriat rehottavat.

Pelottavaa on, kuinka paljon tieteen sanomaa vastustavia on ja kuinka vahvasti he haluavat uskoa narratiiveihin, jotka tukevat heidän omia tai viiteryhmänsä uskomuksia. Kaikkein pelottavin on silti se hetki, kun vastakkaisella laidalla näkee ihmisiä, jotka on luullut tuntevansa. Ystäviä.

Se on se arpi, mikä meihin jää.

En usko vastakkainasetteluun tai pikemminkin tiedän, kuinka tuhoisaa se on. Siksi joka päivä yritän pitää mölyt mahassani siitä, mitä oikeasti ajattelen, ja niellä kimmastukseni. Usein onnistun, en aina. Tämän huoleni haluan kuitenkin jakaa, koska se on se, mikä minua vaivaa ja öisin valvottaa. Jos emme tässä jättikokoisessa globaalissa kriisissä löydä yhteistä säveltä, olemme mennyttä. Jäämme toiseksi pandemialle ja sen jälkeen rakennamme kahta toinen toistaan vastaan käyvää maailmaa. Yksien mielestä se on pyöreä, toisten litteä.

Tieteen viestin hylätessämme olemme pian pisteessä, missä saamme aloittaa kaiken alusta. Tai missä uutta alkua ei edes ole.

Jaa

Vaikuttajasta


Vastuuviestinnän asiantuntija, osakas
Pilgrim Oy, Edelman Affiliate
#Vastuuviestintä
#Luottamus

Kommentointi on suljettu