Uuden ajan näyttämöllä

Nina Alivirta

Näinä uusina arkiaamuina, kun en kieli vyön alla syöksy autoon tai junaan, en voi olla ajattelematta, että näin on parempi. Aamukasteen aikaan saatan kuljeskella hetken kahvikuppi kädessä pihalla ja antaa luonnon rauhoittaa sen sijaan, että stressaantuisin kiireessä ja ruuhkassa.

Aloitan työt virkistynein mielin poikkeustilasta huolimatta ja tuntuu, että näen työni merkityksen selvemmin. Nyppiessäni rikkaruohoja puolihuolimattomasti tarkennan konkreettiseen ja tajuan, mistä vastuullisuustyössä on kyse. Luonnon vaalimisesta, kestävän kasvun tukemisesta. Se kaikki, mitä en halua menettää, on juuri tässä.

Monesti aiemmin olen kokenut, että viestintää ei tehdä kentillä vaan lasikopeissa, joista on pitkä matka sinne, minne työ tähtää. Viestintä ja vaikutukset ovat toisistaan irrallaan ja niiden välistä yhteyttä on vaikea nähdä. Tämä käy ilmi toistuvasti mm. tekemissäni vastuuviestinnän sparrauksissa: viestitään isosti, kaukaa, ylätasolta. Se, mitä vastuullisuus käytännön toimina oikeasti tarkoittaa, jää huomaamatta ja viesti vastaanottamatta.

Ehkä emme kerro pienestä siksi, että ajattelemme, että se ei ole tarpeeksi merkittävää. Lisäksi meitä kahlitsevat yhdistys- ja yritysjargonin näkymättömät kahleet, joiden uskomme pönkittävän sanomamme painoarvoa.

Silti kerta toisensa jälkeen saa oppia, että ne sanat ja teot, jotka vastaanotetaan ymmärrettävinä, tarkoittavina ja läheltä, ovat niitä, jotka sykähdyttävät ja jättävät jäljen. Muuttavat maailmaa ihminen kerrallaan.

Nyt, kun monet meistä eivät ole toimistolla, kannustan ottamaan siitä kaiken hyödyn irti. Vastuullisuuden kannalta on ilmiselvää, että kun emme päivästä toiseen matkusta töihin ja takaisin, se itsessään on jo ympäristöteko. Mutta esimerkiksi metsässä voi kävellä muutenkin kuin kuntoilumielessä. Sen voi nähdä vaikkapa luonnon omana mentorointina tai sparrauksena, missä ideat viriävät ilman fläppitaulua.

Elämme tavallisesti suunnattoman hälymelun keskellä ja suodatamme sitä taustamelukuulokkeilla kuunnellaksemme valitsemaamme tuotettua ääntä. Ehkä nyt on aika riisua kuulokkeet ja kuunnella ympäröivän luonnon laittamaton vastuuviestinnän podcast, joka antaa survival-bisnekselle suunnan. Se muistuttaa, että ilman hyvinvoivaa luontoa ja ihmistä meillä ei ole mitään – talous ja bisnes ovat alisteisia näille fundamentaaleille nyt ja aina.

Vaikka puhumme olevamme eristyksissä, saatammekin olla uuden ajan näyttämöllä. On aloitettava alusta, lähdettävä liikkeelle pienestä, hidastettava kulkua ja mikä karvainta opittava varomaan. Puhe jatkuvasta kasvusta on hömppää, jolla ei ole tekemistä koko inhimilliseen elämään vaikuttavan oikean todellisuuden kanssa.

Aika iso pysähdys tarvittiin, että tajuttiin, mitä oikeasti tarkoittaa, kun sanotaan, että ihminen on keskiössä. Ihminen on ja on aina ollutkin, keskiössä. Muistetaan se viestinnässäkin. Varsinkin vastuuviestinnässä, mikä tähtää voittoon lajissa, missä voitetaan, kun ihan kaikki ovat maalissa.