Valokuva viiskymppisestä – näillä eväin elämässä ja työelämässä

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Usein kuulee vitsailtavan, että viisikymppinen on työelämässä jo jonkinlainen hylkiö – epäresilientti taantumuksellinen, joka oppii uutta hitaasti jos ollenkaan. Tietenkään tämä ei pidä paikkansa, mutta tuli silti mieleen ottaa pieni tekstiselfie tämänhetkisestä paketista. Jokainen voi itse päätellä, onko tämän hetken polun kiteytyksistä työelämässä haittaa vai hyötyä.

Olen tänään 52 vuotta ja 4 kuukautta.  Kysyn itseltäni, onko elämä puolen vuosisadan rajapyykin kohdalla muuttunut ja miten? Kyllä on ja on tehnyt muutosta jo pidemmän aikaa; ennen kaikkea sisäistä – ulkoista nyt ei viitsi oikein mainitakaan.

Ajattelen monesta asiasta ihan eri tavalla kuin ennen, mm. elämästä. En ole koskaan ollut hyvä uskomaan annettuihin käsityksiin ja vielä huonompi nyt.

Yhä enemmän uskon siihen, mitä tunnen – en siihen, mitä näen. Se voi olla intuitiota tai luottamusta, rakkautta tai rohkeutta, mutta niiden myötä moni jokapäiväinen asia kasvaa potentiaaliinsa tai asettuu mittakaavaansa.

Todella moni asia on turha ja usein hyvin pieninä ja arkipäiväisinä pidetyt sanat tai asiat ovat suuria. Suuria siksi, että ne sytyttelevät sisäistä valoa; toivoa tai vaikkapa kiitollisuutta. Muistuttavat, että juuri sinut on huomattu.

Yritän ja haluan pitää mieleni avoimena. Avoimena vastaanottamaan ja antamaan hyvää. Siihen tunteeseen pääsen käsiksi joskus keskellä yötä, kun herään ja tunnen itseni tyhjyydessä. En ole unessa enkä valveilla, vaan rajalla ja yksin sieluni kanssa.

Silloin koen ehdotonta rakkautta, joka arjessa pysyttelee usein loitolla ja itse jopa pidättelen sitä, sillä pelkään, että romahdan. Kun pitkäaikainen työkaveri lähtee kauas pois ja tiedän, että emme tapaa ehkä koskaan. Tai kun lähimmäinen muistelee yhteistä ihanaa lomamatkaa vain pieni hetki ennen kuolemaa.

Siinä se on.

Ja niin hullunkurista kuin onkin, se on myös siinä, kun makaan raatona matolla jooga-harjoituksen jälkeen. Fyysisen harjoituksen kautta raivaan tien yhteyteen itseni kanssa; sen piilottelevan, aran rakastavan olennon, joka saa niin vähän elintilaa kylmässä elämässä.

Edelleen työskentelen huolien kanssa. Uskon, että rakkaus vapauttaa niistäkin, mutta vielä on paljon matkaa. Luottamusta saan harjoittaa, kun esikoinen lähtee ja saapuu pilkkopimeällä autolla vasta kortin saatuaan. Ja kun me kaikki istumme hänen kyydissään ja typistän kommenttini kevyiksi havainnoiksi, ettei hän luule minun arvostelevan.

Keskityn jatkossa olennaiseen, ennen kaikkea rakkauteen. Raivaan mieleeni avaraa tilaa ja kuuntelen toisinajattelijoita.

Uskon, että elämä on oppiläksy. Mutta sen kirja ei ole ulkoa annettava, vaan sisällä tunnettava. Se on sen kaiken tutkimista, mikä valmiiden mallien ja käsitteiden maailmassa tuntuu vahvalta ja vapauttavalta. Hiljaisia vastauksia lapsena esitettyihin miksi-kysymyksiin.

Joku kysyi, millainen on hyvä johtaja. Vastasin, että hyvä ihmisyys riittää hyvin pitkälle. Monessa kohdassa elämää on riittänyt, että ollaan ihmisiksi. Siihen uskon jatkossakin.

Jaa

Vaikuttajasta


Viestnnän, vastuuviestinnän ja sisältötuotannon asiantuntija

#Vastuuviestintä
#Luottamus

Kommentointi on suljettu