Yritysten panosta tarvitaan yhteiskunnalliseen keskusteluun

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Nuotiopiirillä-juttusarjassa kaksi erilaista asiantuntijaa keskustelevat jostakin paljon puhuttavasta aiheesta. 

Sitran ennakointi- ja strategiajohtaja Paula Laine ja yrittäjä Tapio Peltonen (EEX) pohtivat, miksi yritykset eivät osallistu enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun Suomessa. Onko nykyinen keskustelu rajoittunutta ja miksi hiljaa pysymisestä on tulossa riski?

Tiistaina 29.1. järjestetään ensimmäinen kansallinen Erätauko-päivä, jota Paulan tiimi vetää. Ideana on, että keskustelua vaativasta aiheesta voidaan järjestää keskusteluja laajasti ympäri maata. Tällä kertaa ilmastonmuutoksesta. Tapion startup taas kasvattaa käytännössä yrittäjämäistä johtamista isojen yritysten ja yrittäjien kanssa. Samalla avataan uudenlaisia keskusteluja erilaisten toimijoiden välille.

Paula: Minua kiinnostaa, miten yritykset saadaan mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun – ilman että sen tarvitsisi olla rohkeusasteeltaan Finlaysonin tai Varustelekan tasoa. Me ollaan jo tultu ohi siitä, että asiat pystyisi taklaamaan pääministerin televisiopuheella tai että kaikki ihmiset kerääntyisivät katsomaan A-studion, jossa tietyt viisaat kertovat, kuinka asiat ovat. Siksi yhteiskunnallistakin keskustelua on tarve käydä laajemmalla joukolla.

Onko niin, että yritysten on oman tulevaisuutensa vuoksi syytä osallistua yhteiskunnalliseen dialogiin?

Tapio: Yritykset toimivat yhteiskunnassa. Se on aika yksinkertaista. Ääriesimerkkinä on eläkevakuutusyhtiö, joka on kuin harakka, joka on sekä nokastaan että pyrstöstään kiinni Suomen menestyksessä – sekä vastuiden että sijoitusten kautta. Eläkevakuutusyhtiöllä on omat rajoitteensa, mutta minua on pitkään ihmettänyt se, että isot kotimarkkinayritykset, joiden menestys on taloudesta kiinni, eivät ole aktiivisempia talouspolitiikan suhteen.

Toisessa vaakakupissa on se, että yrityksiä lähimpänä olevasta talouspoliittisesta keskustelusta osa on niin luokatonta, että siihen on vaikeaa mennä mukaan.

Toisaalta olisi ehdottomasti pakko saada tekijät mukaan keskusteluun tuomaan konkretiaa. Ja toisaalta ei varmasti myöskään osata. Kun menet oman välittömän osaamisalueen ulkopuolelle, maamiinoja on paljon. Faktat pitää osata. Ja yhteiskunnallisessa keskustelussa faktat ovat kaikille vaikeita, jos niitä yleensä on olemassa.

Paula: Osuit tärkeään pointtiin! Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei aina kaikesta ole faktoja. Tämä tekee keskustelusta monille vaikeaa. Minulla on käytössä periaate, että aina kun kuulen jonkun käyttävän H:lla alkavaa sanaa kuten höperö, valpastaudun. Se on indikaatio jostain. Näkemykseni on se, että silloin kommentoija on tullut oman epämukavuusalueensa äärelle, eikä välttämättä ymmärrä, miksi joku vaikuttaa höperöltä.

Yksi niistä syistä, miksi tarvitaan laadukkaampaa dialogia, on se, että ymmärrettäisiin miksi. Miksi joku ajattelee niinkuin ajattelee? Miksi se saa minussa aikaan turhautumista? Välillä mennään väärillä faktoilla tai ei tiedetä edes tyypillisiä lainalaisuuksia, kuten onko maapallo pyöreä vai litteä. Meillä on myös paljon siiloutuneita tapoja käydä tätä keskustelua. Olemme virittäneet omat rajamme tosi kapealle. Jos jokin menee oman rajan ulkopuolella, ollaan helposti reagoimassa niillä H-sanoilla.

Tapio: Yrityksillä on oma alueensa, josta ne tietävät paljon. Sen lisäksi on alue, josta tiedetään, ettei tiedetä sekä alue, josta ei edes tiedetä, ettei tiedetä (unknown unknowns). Tulevaisuudessa on nyt paljon molempia jälkimmäisiä. Ehkä tämä on yksi syy Kangasharjun Akin ja muiden esiin nostamaan investointilamaan: yritykset eivät panosta ja investoi, vaikka niillä olisi varoja enemmän kuin pitkään aikaan.

Paula: Joo, Aki puhuu tosta hyvin.

Tapio: Yritykset eivät siis sijoita suhteessa käytettävissä oleviin resursseihin. Ihan yhtä oleellista on, että suomalaiset yritykset eivät ilmeisesti myöskään panosta suhteessa tulevaisuuden suuriin haasteisiin. Tämä ali-investointi voi kostautua suhdanteen kääntyessä. Nyt pitäisi panostaa rohkeisiin kokeiluihin tulevaisuudenkuvan luomiseksi.

Palataan alkuperäiseen kysymykseen: kokeiltaisiinko enemmän, jos meillä olisi sitä keskustelua?

Tapio: Joku ymmärrys tulevaisuudesta on pakko rakentaa. Minusta meillä ei vaadita tarpeeksi kovaa keskustelua tulevaisuudesta. Olisi mielenkiintoista kysyä, miksi hallitukset ja omistajat ei vaadi tai emme ainakaan näe julkisuudessa reippaita visioita. Pitäisi haastaa viimevuotisen BlackRockin Larry Finkin kirjeen malliin, että mitäs te nyt oikeasti siellä portfolioyhtiöissä meinaatte tulevaisuudessa tehdä. Siinähän oli vähän sitä vaatimisen meininkiä.

Siis motivointia omistajilta?

Tapio: Onhan se helppo motivaattori, jos hallitus päättää.

Paula: Sepä.

Tapio: Eli vaikka tulevaisuus on hämyinen, pitäisi tehdä kokeiluja. Meillä on enemmän resursseja kuin ikinä, meillä on enemmän osaavia ihmisiä ja verkostoja ympäri maailman. Meidän pohja tehdä kasvua on parempi kuin koskaan ennen. Ja silti ei tapahdu. Suomi on kuin huippu-urheilija, joka on paremmassa kunnossa kuin koskaan eläessään, hienoimmissa kisoissa kuin koskaan – ja jää penkille istumaan.

Ja tämä johtuu keskustelun puutteesta?

Tapio: Tekeminen vaatii jaetun ymmärryksen siitä, mitä tehdä.

Paula: Ja välttämättä ne mahdollisuudet eivät löydy siitä poolista, jossa on totuttu toimimaan tai mihin on vedetty ne omat rajat. Keskustelulla rajoja voisi laajentaa.

Miksi ollaan hiljaa?

Paula: Tultiin Bonfire-podcastissa Niina Ratsulan kanssa siihen tulokseen, että riskien välttäminen on isoin syy hiljaisuudelle. Mieluummin ollaan hiljaa, jos ei olla varmoja. Mutta ongelma on se, että missä kohtaa se hiljaa oleminen onkin se riski.

Tapio: Olevien ja mahdollisten asioiden epäsymmetria on aika hurja. Tekemättä jättämisen riski on yksi, mitä Sitrakin voisi nostaa enemmän. Se pitäisi ymmärtää paremmin. Jos me jätetään päätös tekemättä, se on itsessään riskiä sisältävä päätös. Jos me se ymmärrettäisiin, niin tämä keskustelu tasapainoittuisi hiukan.

Paula: Sen variaatio on, että kaikkiin nykyhetkessä tunnistettuihin epäkohtiin ollaan totuttu ja tyydytty. Me siedetään merkittävää epätäydellisyyttä nykytilassa. Sitten me suhtaudutaan kaikkiin uusiin juttuihin niin, että niiltä vaaditaan täydellisyyttä. Välissä on mieletön kuilu.

Tapio: Toisaalta kohtaan viikoittain ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä enemmän ja rohkeammin, ja joilla henkilökohtaisesti olisi siihen myös kykyä.

Paula: Meillä vallitsee tietty institutionaalinen pelko.

Keskustelu on aina pois tekemisestä – vai onko?

Tapio: Verrataan naapuriin. Tuttuni oli Ruotsissa vaihdossa. Hän ihasteli adjektiivien määrää puheessa. Pohdimme hetken, miten ihmeessä kukaan pystyy antamaan palautetta ilman adjektiiveja.

Paula: Klassisesti ajatellaan, että ruotsalaiset vain diskuteeraa ja täällä päätetään ja tehdään. Pulinat pois. Ei niitä sanoja, vaan niitä tekoja. Tyhjää puhetta. Tuuli se huulia heiluttaa. Mitä nämä kertoo meidän kulttuurista?

Tapio: Tuo asenne on ollut hyvä 1700-luvulla, jolloin niitä polttopuita piti tehdä vielä lisää, vaikka onkin lämmin, koska talvella kohta niitä tarvittiin.

Paula: Kyllä. Me ollaan vasta rakentamassa keskustelukulttuuria. Siksi ei pidä väheksyä keskustelutaidon arvoa – ja sen potentiaalia myös yrityksen sisäisessä kehitystyössä. Eli jos ja kun yritysten sisällä on yksilöitä, jotka haluaisivat tehdä ja keskustella enemmän, investoidaan siihen, että ihmisillä olisi taitoja ja tapoja keskustella.

Tapio: Meillä on iso osa ihmisiä, joita ei kuulla. Ja ne eivät ole ne syrjäytyneet, vaan ne kiireiset, jotka tekee duunia, eikä edes ehdi osallistumaan.

Paula: Juuri näin.

Tapio: Meillä on paljon ammattikseen keskustelevia. Saattaa olla tilanne, että työllistämisestä puhuu telkkarissa kolme politiikkoa ja kaksi järjestöjohtajaa. Eikä yhtään ihmistä, joka olisi ollut oikeassa yrityksessä töissä luomassa työpaikkaa, johon voidaan rekrytoida joku.

EIi yrityksiä ei kutsuta yhteisiin keskusteluihin?

Paula: Yrityksiä ei ole totuttu mieltämään yhteiskunnallisen keskustelun kävijöinä. Koska meillä on vahva edunvalvonta, ajatellaan, että kun kutsutaan se elinkeinoelämän liiton henkilö, niin hän on yhtä kuin yritysten ääni.

Siksi uskon, että monet johtajat kipuilevat sen kanssa, mikä on oikea tapa osallistua keskusteluihin. Osallistumista on jo se, että yritys kertoo, että asiassa on erilaisia mielipiteitä ja meidän ihmiset voivat olla mukana omista lähtökohdistaan.

Tapio: Aikaperspektiivin avaaminen auttaa. Joskus olen saanut pöydän hiljaiseksi tilanteessa, jossa ollaan sitä mieltä, että jossain asiassa ei tarvitse tehdä mitään, niin olen kysynyt, että onko teillä lapsia tai lapsenlapsia. On mielenkiintoista, että olemme niin hyvinvoivia, että meillä on varaa olla vaatimatta itseltämme ja toisiltamme yhtään pidempää näkemystä.

Paula: Risto Linturi kirjoitti juuri hyvin, että enää ei voi elää niin, että niin kauan kun olet korporaatiossa, et kanna vastuuta ja sinä päivänä kun jäät eläkkeelle, tulet julkisuuteen ja kerrot, mitä “olet vähän miettinyt” ja “ lapsenlapsille pitää parempi huominen rakentaa”.

Tapio: Niin, tai entiset suurlähettiläät, jotka kertovat Nato-kantansa – oman virkakauden jälkeen.

Sosiaalinen media on omiaan lisäämään diversiteettiä keskusteluihin. Kuka tahansa voi luoda keskusteluja yhteisistä aiheista kuten teknologian uudesta asemasta, demokratiasta, koulutuksesta tai talouden tilasta. Myös fyysisiä keskusteluja käydään. Mistä olisi hyvä aloittaa?

Paula: Aloittakaa vaikka ilmastonmuutoksesta 29.1. otsikolla “Mikä meitä estää”. Ilmastonmuutos on matalan riskin aihe. Yrityksillä on tässä pelin paikka. Erätauko-keskustelun järjestäjäksi voi ilmoittautua vielä 28.1. saakka.

Jokaisella on näkemyksiä ja me otetaan koko ajan kantaa. Haluaisin ravistella pelkoa pois! Me voidaan todella tehokkaasti tehdä bisnestä, vaikka oltaisiin eri mieltä – vaikka sinä söisit lihaa ja minä en. Keskustelu auttaa ymmärtämään.

Teksti: Elisa Kitunen

Jaa

Vaikuttajasta

Bonfire

Jätä kommentti